Pitkään aikaan ei ookkaan tullut kirjoiteltua mitään. Miten sanoinkaan lähes 6vkoa sitten? Nyt on aikaa? Hmmh, paskat mulla mitään aikaa oo ollu. Ja mitä oon tehny? En edes muista. No ainakin on otettu levon kannalta ja hauskaankin on pidetty.
Käsi on edelleen paketissa ja 25.11 sitten mennään ottamaan kipsi pois ja kuulemaan tuomio. Ja niin kädet kyynärpäitä myöden ristissä toivon että se olis parantunu enkä enää kipsiä tarvisi. Odotan niin paljon että pääsen suihkuun ilman kumihanskoja ja jeesusteippiä (tarvikkeet kipsikäden paketoimiseen), ja saan päästää vettä iholle joka ei oo ollu kosketuksissa pian seitsemään viikkooon muun kuin kipsin kanssa. Uusin lemppariharrastus onkin pistää hiustenkuivaajasta viileä puhallus päälle ja sitte puhaltaa ilmaa kipsin väliin, ja voin kertoa, tuntuu hyvälle! Älkää pitäkö mua vähä järkisenä.
No sitten vähän jotain muuta, oon jo muutaman vuoden luullu että oon oppinu hallitsemaan alkoholinkäyttöni. No, voin kertoa että väärin oon luullu. Se tuli taas eilen todistettua. Harvoin tulee nykyisin enää nautittua tuota viisasten juomaa. Ja AINA, tai lähes jokaisella viimeisellä kerralla on lähteny lapasesta enemmän tai vähemmän. Miksi sitä pitääkin aina ottaa vielä lisää vaikka tuntuu että kaverit näkee kahtena ja järjenjuoksu on kaikkea muuta kuin vilkasta? Ja sitten se että sä luulet pystyväs mihin vaan, ja ennenkaikkea saavas mitä vaan. Luulet olevas maailman hauskin ihminen ja sitten sunnuntai aamuna iskee todellisuus vasten kasvoja ja mietit että oliko taas ihan pakko nolata itsensä ja kaverit? Ja kuitenki tää tehdään aina uudestaan ja uudestaan, koska sitä oppii hillitsemään itseään ja ajattelemaan mitä sanoo eikä toisinpäin?
Tänä aamuna henkinen pahoinvointi ei ollu järin paha, muuten tuntuukin siltä kuin katujyrä olis ajanu yli.. Ja joku perkeleen pieni otus yrittääs hakata vasaralla tietänsä ulos meikälaisen pääkopasta.. No se siitä krapulatarinoinnista, uskon että joku kykenee tähänkin samaistumaan. Onhan Suomi kuitenkin sopivan alkoholisoitunut maa.
No sitten olisi vielä yksi asia joka on painanu mieltä jo kauemman aikaa ja erilaisia ajatuksia on pyöritelty päässä. Nimittäin ihmissuhteet. Ne on aina jotenkin niin vaikeita, hermoja raastavia, aikaa vieviä.. Mutta on niitä ihaniakin ihmissuhteita. Kuten ystävyyssuhteet. Mulla on kolme aivan loistavaa, erilaista ja rakasta ystävää joiden kanssa vaan homma toimii niin sanotusti. Vastavuoroisesti autetaan toisiamme pienissä ja isoissakin asioissa.
Mutta on niitä vaikeitakin ihmisuhteita. Tämän lyhkääsen elämäni aikana on tullu kohdatuksi pettämistä, jättämistä, selkäänpuukottamista jne.. Silti, edelleen tässä seisotaan ja ehkä vahvempana kuin ennen ja kokeneempana. Ja vaikka uskonkin että tässä maailmassa on kaikille se joku, niin silti välillä miettii että mitä jos sitä elääkin yksin loppuelämänsä. No mutta sitten taas havahtuu todellisuuteen tästä karusta ajattelu tavasta ja miettii että hei, mä oon vasta 19, ei tää peli oo vielä menetetty. Ja sitten alkaa miettiä että no kieltämättä, onhan se parempi elää nyt kuin miettiä sitten 10 vuoden päästä kun on 5 lasta ja ehkä se ukkokin että hitsit, miksen mä eläny sillon ku se oli vielä mahdollista..
Ja kun miettii nykypäivän kauneusihanteita ja kaikkia muitakin ihanteita niin ajattelee että miksi jokaisen pitäisi ahtautua johonkin tiettyyn muottiin. Eikö ihmiset voisi pitää toisistansa sellaisina kuin he ovat? Mitä väliä sillä on vaikka näyttäisi hevonperseeltä jos itse voit hyvin ja rakastat itteäs? Ei mun mielestä yhtään mitään. Ja vaikkei ihminen ulkonäöllisesti olisi kovin hätkähdyttävä, voi luonne ja muu mitä sisältä löytyy olla jotain korvaamatonta. Välillä ajattelee että miten tuomitseva tää maailma onkaan erilaisia, erinäköisiä ja -kokoisia ihmisiä kohtaan.
No se siitä tarinoinnista, tulipa taas monen viikon asiat kirjotettua! Nyt jatkan tätä huonon olon kans kitumista sohvanpohjalla ja saatanpa ottaa torkut! No ei auta valittaa, itseaiheutettua.
