15042015

Menneinä päivinä oon lukenu paljon erilaisia blogeja, aihepiirit on vaihdellu urheilusta parisuhteisiin. Sitten tuli tunne että pitäis avata pitkästä aikaa tämä omakin blogi. Avasin ja tuijotin 15 minuuttia tyhjää ruutua pää täynnä kysymysmerkkejä, että mitä helvettiä sitä nyt sitten kirjottais. 

No ajattelin että jos lyhyesti viime kuukausien tapahtumista.. Mistä tapahtumista? Edelleen ollaan sairaslomalla. Kuudes kuukausi menossa ja voin kertoa että kärsivällisyyskiintiö alkaa olla täynnä. Parin viikon päästä olis taas mentävä käymään lääkärissä kuulemassa se tuttu vanha lause, "ei vakuuttavaa luutumista". Ja sitten taas mietitään että mitä keinoa sitä seuraavaksi kokeiltais. Positiivinen asenne eikö? 

Mutta tämän 8 vuoden odottamisen ja jatkuvan pettymisen jälkeen alkaa toivo olla vähissä. Tässä jos missä sitä alkaa miettiä että kuinka paljon yhden ihmisen huolimattomuusvirhe voi aiheuttaa stressiä ja vaikeuttaa toisen elämää..

No siinä mielessähän asiat on hyvin että koulut pystyin käymään loppuun eikä kädestä oo vaivaa joka päivääses elämäs. Niin, ei tällä hetkellä. Mutta sekin ajatus on pyöriny viime aikoina paljon mielessä, että mitä jos tämä ei tästä koskaan parane ja edessä on lisää uusintaleikkauksia, sairauslomia ja ehkä myös ammatinvaihdos. Ja sehän tässä vasta kirpaiseekin. Se että joutuis luopumaan ammatista josta on niin kauan haaveillu ja joka on kaikkein lähimpänä sydäntä. 

Monien suusta on kuullu että kyllä se siitä ja että kyllä se paranee. Entä jos ei? 

Ja no onhan tää lomailu ollu kivaa, hetken. Mutta viime kuukausina on vain vituttanu koska ei voi suunnitella elämää 2 kuukautta pidemmälle, ei töitä eikä mitään muutakaan koska ei tiedä jatkuuko sairasloma vai ei. Toisinaan olis tehny mieli sanoa että ei se sen kummemmaksi parane, olin töissä tai ei. No ainakin tässä kärsivällisyys kasvaa. 

No mutta on sitä hyvääkin, muuten elämäntilanne on parempi ku hyvä. :) Vanhoja asioitakin on selvitetty ja siitäkin on hyvä ja helpottunu olo! 

Nähtäväksi jää miten ja mihin tästä jatketaan mutta toivossa on hyvä elää vaikka se toivo onkin jo suurimmaksi osaksi menetetty. 

21.01.2015

Pitkään aikaan en oo saanut tänne mitään kirjoitettua. En oo vaan jaksanu, en tiedä mistä olisin kirjottanu tai yksinkertasesti en oo vaan kokenu tarpeelliseksi lässyttää jotain turhanpäiväistä. Nyt kuitenki tuli semmonen fiilis että ihan sama vaikka tänne tulis 10 sivua turhaa lässytystä niin kirjoitan siitä huolimatta.

Oon nyt piakkoin ollu kolme ja puoli kuukautta sairaslomalla. Viime lääkärikäynnillä ei edelleenkään ollut tapahtunut mitään paranemiseen viittaavaa. Turhauttavaa. Sain kuitenkin jonkun hiljattain markkinoille tulleen laitteen jonka pitäis ultraäänen avulla parantaa luun luutumisprosessia. Tiedä sitten onko siitä vastaavaa hyötyä.

Kuitenkin tässä lomalla ollessa on ehtinyt miettiä jos jonkinlaisia asioita, kuinka paljon onkaan kolmessa kuukaudessa ehtiny tapahtua.. Ylämäkeä ja alamäkeä. Iloja ja suruja. Mutta sitähän tämä elämä on. Lisäksi oon vakavasti alkanu harkita mihin sitä seuraavaksi suuntais ja rupeais panostamaan kun sairasloma on ohi. Maisemanvaihdos tuntuis aika mukavalta vaihtoehdolta, uusia ihmisiä ja uusia maisemia. Toisaalta taas kaikkia tärkeä on täällä. Joten olen tässä päätynyt loppuratkaisuun että seuraava määränpää on oma kämppä!

Muuten tässä oikeastaan päivät on kulunu siihen että aamulla/aamupäivällä repii ittensä sängystä ylös, päivän aikana käy parilla lenkillä hauvojen kans ja sitte illalla pyöritellään peukaloita ja mietitään että jos sitä keksis jotain tekemistä. Ja onhan noita mukaviakin viikonloppuja ollu.

Kaikkein onnellisin hetki oli kuitenkin se kun kolmen kuukauden tauon jälkeen pääsi taas hevosen selkään. Siinä on harrastus josta en luovu, en ennenkö oikeasti on siinä kunnossa ettei enää pysty. Sitä ei moni usko miten rentouttavaa tuo koko homma on, eihän se tietysti mitään helppoa oo jos oikeasti haluaa kehittyä. Mutta se, että sä voit tunniksi tai pariksi unohtaa kaiken muun ja keskittyä ainoastaan siihen mitä sä teet. Ja sitten ne hetket kun sä tajuat onnistunees jossain ja saat asioita toimimaan. Typerä virne jää naamalle koko päiväksi.. :)

Ja niin.. Enää ei oo mitään sanottavaa, tuntu vaan hyvältä vähän pukea ajatuksia sanoiksi pitkästä aikaa.. :) Ehkä tää tästä taas iloksi muuttuu.. :')

Kylmä lumi suuteli poskeasi,
minä olisin halunnut olla tuo hiutale.

Kätesi hamusi taskuasi,
olisinpa minä ollut tuo tasku.

Seisoit peilin edessä ja hymyilit,
minä olisin halunnut olla tuo peili.

Nukuit yösi sängyssä nalle vierelläsi,
osaat varmaan arvatakkin jo...

...olisinpa minä tuo nalle..

16.11.2014

Pitkään aikaan ei ookkaan tullut kirjoiteltua mitään. Miten sanoinkaan lähes 6vkoa sitten? Nyt on aikaa? Hmmh, paskat mulla mitään aikaa oo ollu. Ja mitä oon tehny? En edes muista. No ainakin on otettu levon kannalta ja hauskaankin on pidetty.

Käsi on edelleen paketissa ja 25.11 sitten mennään ottamaan kipsi pois ja kuulemaan tuomio. Ja niin kädet kyynärpäitä myöden ristissä toivon että se olis parantunu enkä enää kipsiä tarvisi. Odotan niin paljon että pääsen suihkuun ilman kumihanskoja ja jeesusteippiä (tarvikkeet kipsikäden paketoimiseen), ja saan päästää vettä iholle joka ei oo ollu kosketuksissa pian seitsemään viikkooon muun kuin kipsin kanssa. Uusin lemppariharrastus onkin pistää hiustenkuivaajasta viileä puhallus päälle ja sitte puhaltaa ilmaa kipsin väliin, ja voin kertoa, tuntuu hyvälle! Älkää pitäkö mua vähä järkisenä.

No sitten vähän jotain muuta, oon jo muutaman vuoden luullu että oon oppinu hallitsemaan alkoholinkäyttöni. No, voin kertoa että väärin oon luullu. Se tuli taas eilen todistettua. Harvoin tulee nykyisin enää nautittua tuota viisasten juomaa. Ja AINA, tai lähes jokaisella viimeisellä kerralla on lähteny lapasesta enemmän tai vähemmän. Miksi sitä pitääkin aina ottaa vielä lisää vaikka tuntuu että kaverit näkee kahtena ja järjenjuoksu on kaikkea muuta kuin vilkasta? Ja sitten se että sä luulet pystyväs mihin vaan, ja ennenkaikkea saavas mitä vaan. Luulet olevas maailman hauskin ihminen ja sitten sunnuntai aamuna iskee todellisuus vasten kasvoja ja mietit että oliko taas ihan pakko nolata itsensä ja kaverit? Ja kuitenki tää tehdään aina uudestaan ja uudestaan, koska sitä oppii hillitsemään itseään ja ajattelemaan mitä sanoo eikä toisinpäin?

Tänä aamuna henkinen pahoinvointi ei ollu järin paha, muuten tuntuukin siltä kuin katujyrä olis ajanu yli.. Ja joku perkeleen pieni otus yrittääs hakata vasaralla tietänsä ulos meikälaisen pääkopasta.. No se siitä krapulatarinoinnista, uskon että joku kykenee tähänkin samaistumaan. Onhan Suomi kuitenkin sopivan alkoholisoitunut maa.

No sitten olisi vielä yksi asia joka on painanu mieltä jo kauemman aikaa ja erilaisia ajatuksia on pyöritelty päässä. Nimittäin ihmissuhteet. Ne on aina jotenkin niin vaikeita, hermoja raastavia, aikaa vieviä.. Mutta on niitä ihaniakin ihmissuhteita. Kuten ystävyyssuhteet. Mulla on kolme aivan loistavaa, erilaista ja rakasta ystävää joiden kanssa vaan homma toimii niin sanotusti. Vastavuoroisesti autetaan toisiamme pienissä ja isoissakin asioissa.

Mutta on niitä vaikeitakin ihmisuhteita. Tämän lyhkääsen elämäni aikana on tullu kohdatuksi pettämistä, jättämistä, selkäänpuukottamista jne.. Silti, edelleen tässä seisotaan ja ehkä vahvempana kuin ennen ja kokeneempana. Ja vaikka uskonkin että tässä maailmassa on kaikille se joku, niin silti välillä miettii että mitä jos sitä elääkin yksin loppuelämänsä. No mutta sitten taas havahtuu todellisuuteen tästä karusta ajattelu tavasta ja miettii että hei, mä oon vasta 19, ei tää peli oo vielä menetetty. Ja sitten alkaa miettiä että no kieltämättä, onhan se parempi elää nyt kuin miettiä sitten 10 vuoden päästä kun on 5 lasta ja ehkä se ukkokin että hitsit, miksen mä eläny sillon ku se oli vielä mahdollista..

Ja kun miettii nykypäivän kauneusihanteita ja kaikkia muitakin ihanteita niin ajattelee että miksi jokaisen pitäisi ahtautua johonkin tiettyyn muottiin. Eikö ihmiset voisi pitää toisistansa sellaisina kuin he ovat? Mitä väliä sillä on vaikka näyttäisi hevonperseeltä jos itse voit hyvin ja rakastat itteäs? Ei mun mielestä yhtään mitään. Ja vaikkei ihminen ulkonäöllisesti olisi kovin hätkähdyttävä, voi luonne ja muu mitä sisältä löytyy olla jotain korvaamatonta. Välillä ajattelee että miten tuomitseva tää maailma onkaan erilaisia, erinäköisiä ja -kokoisia ihmisiä kohtaan.

No se siitä tarinoinnista, tulipa taas monen viikon asiat kirjotettua! Nyt jatkan tätä huonon olon kans kitumista sohvanpohjalla ja saatanpa ottaa torkut! No ei auta valittaa, itseaiheutettua.

Leikkaus 10.10

Siitä onkin aikaa kun on viimeksi tänne saanut kirjoitettua. Sairasloma on alkanu joten nyt on aikaa! Kuten joskus aiemmin kirjoitin että käteen tehdään uusintaleikkaus, joka nyt on ohi. Viime perjantaina 10.10 leikattiin ja nyt alkaa vointikin olla aika hyvä.

Heräämössä.. 

Perjantai aamuna siis lähdettiin ajelemaan aamulla klo 4.15 tamperetta kohti. Sairaalassa piti olla 7.15. Sairaalaan kun päästiin mentiin LYHKI-osastolle, siellä sai heti vaihtaa ah niin ihanat sairaalakuteet niskaan. Jonkun aikaa jouduin odottelemaan ennenkö pääsin sairaanhoitajan haastatteluun. Kyseltiin peruskysymykset allergioista sun muista. Sitten takaisin käytävään odottamaan ja hetken päästä leikkaava lääkäri halus vielä kattoa paikan mistä leikataan. Siinä sitten piirreltiin merkit lonkkaan ja käteen. Esilääkkeet naamaan ja takaisin käytävään odottamaan. Tässä vaiheessa kello oli jotain 7.45.. 8.20 hoitaja tuli hakemaan ja vei suoraan leikkausaliin. Jännitys oli ihan järkyttävää, tuntu että joka paikka tärisi ja jos olisin saanu valita niin olisin juossu suoraa päätä autoon ja äkkiä kotiin.

Leikkauksesta seuraava pvä :)

"pieni" kipsi..

No ei siinä kuitenkaan muu auttanu ku kivuta leikkauspöydälle makaamaan. Siinä laitettiin mittauslaitteet kiinni, anestesialääkäri laitto kanyylin ja sitten alettiin nukuttamaan. Ensin kipulääkkeet ja sen jälkeen nukutuslääke, sen verran muistan että lääkäri sanoi että nyt laitetaan nukutusaineet ja että voi vähän kirvellä, tunsin kirvelyn suussa ja päässä ja sen jälkeen vintti pimeni. 

Klo 1.08 säpsähdin hereille, happimaski naamalla ja edelleen kaikki tarkkailulaitteet kiinni. Hoitaja toivotti hyvät huomenet ja heti kyllä tajusin että olin heräämössä. Oli hyvä olo ja helpotus oli suuri siitä että hengissä oltiin selvitty. Siinä tokkurassa makailin ja hoitaja kävi hakemassa mummin ja rakkaan ystäväiseni kattomaan mua. Siinä hetken päästä sain jo hörppiä vähän vettä ja happimaskin sai heittää pois. Lääkäri kävi katsomassa ja kertoi että leikkaus oli menny hyvin mutta joutuisin kuitenkin jäämään osastolle yöksi mahdollisen kovan lonkkakivun vuoksi. 

Uusi kipsi !

Siitä sitten pian siirrettiin osastolle, nälkä oli hirvittävä ja siinä sitten pian sainkin ruokaa. Lääkkeet oli sen verran hyvät että kipua ei juurikaan tuntunut. Muuta kuin sitten kun vaihtoi asentoa, tai nousi sängystä ylös. Tunne oli sama ku miljoona puukkoa oltais isketty lonkkaan samanaikaisesti. Siitä huolimatta kävelin jo itse vessaan 4 aikoihin iltapäivällä, tosin kävelytelineen avulla. Siinä se ilta meni hyvinkin nukkuessa ja syödessä. 

Lonkka pari päivää leikkauksesta.

Yö meni hyvin, sain nukkuttua lähes koko yön. Aamulla lääkäri tuli katsomaan ja määräs kotiin kipulääkkeet ja anto luvan lähtee kotiin. Siinä sitten odottelin kyytiä iltapäivään asti. Hoitaja joka mua hoiti oli aivan uskomattoman ihana! Sen ansiosta siellä olis viihtyny pidempäänkin.. :) 

Pari päivää kotona meni aika tokkurassa, nukutti vaan. Mutta tiistaina oon viimeisen kerran ottanu särkylääkkeitä joten nyt olo on mainio ja lonkasta sais käydä ottamassa tikit pois. Viime perjantaina (17.10) käytiin vaihtamassa pienempi kipsi ja kädestä otettiin tikit pois. Nyt tällä kipsillä mennään 6vko, sitten kuvataan ja lääkäri kattoo kättä että onko mitään tapahtunut.. Toivossa on hyvä elää.. :)

Kutsu mua

Instagramissa mun silmiin on pompannu monta kuvaa liittyen lukiolaisten Kutsu mua - kampanjaan. Niistä tulikin mieleen automaattisesti ala - ja yläaste ajat. Mulle maailman arin puheenaihe. Mua on ala-aste ikäisestä asti kiusattu, koulun vaihtaminen yläasteelle ei muuttanut tilannetta juurikaan, kuin hetkeksi.

Yläasteelle meni tyttö jonka itsetunto oli jo valmiiksi runnottu maanrakoon, tyttö joka kuitenkin kaikesta huolimatta yritti pitää kuoret kasassa ja olla kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunut. Sisällä kuitenkin pelko siitä että kukaan ei taaskaan hyväksy, sytjiminen alkaa uudelleen ja vähitellen kaverit katoaa.
Pienestä asti mua on haukuttu lihavaksi ja rumaksi. Oon inhonnu itteäni monen monta vuotta. Nyt vasta viimeisen parin vuoden aikana oon alannu pitämään itsestäni, asenne on muuttunut siihen suuntaan että mun ei tarvi muuttaa itteäni sen takia että miellyttäisin muita. Tai että sopisin kaveri porukkaan. Hemmetti oon tyytyväinen itseeni tälläisenä, ei mun tarvi muuttua. Jos joku ei musta pidä niin mä en voi sille mitään, silloin ei myöskään tarvitse olla mun kanssa tekemisissä, mä en siihen pakota.

Vihdoin oon saanu ympärilleni ystäviä jotka arvostaa sitä mitä mä oon, sitä mun omaa itseäni. Niiden takia mun ei tarvi muuttua, ne hyväksyy mut sellaisena kuin oon.

Mutta siitä huolimatta että oon oppinu arvostamaan ja rakastamaan itseäni, niin joka kerta kun koulukiusaamisesta tai kiusaamisesta ylipäätään mainitaan tuntuu pisto sydämmessä. Muakin on joskus satutettu, ja ne haavat on edelleen olemassa vaikka aikaa on kulunu jo lähes 6 vuotta. Ja tuskin ne katoaa mihinkään.

Ja vaikka nykyään osaankin arvostaa itseäni, silti joka kerta kun tutustuu uusiin ihmisiin mielessä on aina ne samat kysymykset, mitä jos tuo ei pidäkkään musta? Mitä jos mua taas haukutaan? Mitä jos se ei pidä musta mun ulkonäön takia? Tai että mä en oo tarpeeksi mukava tai hauska?

Haluaisinkin sanoa että mun mielestä ihmisten pitäis arvostaa toisiaan niiden sisäisen kauneuden takia eikä muodostaa mielipiteitä ulkonäön perusteella.

Kiusaajat harvoin ymmärtää kuinka kauas kantoiset vaikutukset kiusaamisella on, kuinka paljon se satuttaa. Eikä kiusaaminen tästä maailmasta lopu.

Mutta kiusaamisesta huolimatta oon nyt onnellinen, niiden ihmisten ansiosta jotka on mun vierellä pysyny. Ja yhä edelleen elän siinä unelmassa että joku kaunis aurinkoinen päivä se unelmien prinssi tulee vastaan, joka arvostaa ja pitää musta sellaisena ku mä oon...

All the little things

Pitkästä aikaa tuli oikein innostunut fiilis tänne kirjoittamisesta! Hirveesti olis asiaa mutta ongelma piileekin siinä että en tiedä mistä alottaa.. :'D

Jos sitä alotttais vaikka kertomalla mun superkivoista vapaapäivistä! Viikonloppu tosiaan vierähti yövuorojen merkeissä ja alkuviikosta sitten oli taas pari vapaata. Vapaat aloitettiin jo sunnuntaina käymällä illalla terassilla muutaman erittäin hyvän ystäväisen kanssa. Maanantaina osa päivästä meni auton ratissa mutta kyllä sitä kerkes aurinkoaki ottaa!

Tiistaina kävin vähän shoppailemassa, taas. No okei, en ostanu ku bikinit! Ja oli kyllä kannattava ostos, 15 euron yläosa ja 10 euron alaosa yhteensä 13e! :p No pitihän niitä sitte päästä heti pian testaamaan ja ilta meniki pulikoides järvessä ja ilta vierähti grillailun merkeissä. Kylillä pörräämistä unohtamatta.

No kaiken tämän ohella kerkesin myös pesemään molemmat koirat ja trimmaamaan niistä taas koirien näköiset! 

 Yks maailman helpottavimmista asioista on kyllä ollu näillä helteillä hevosille käytettävä linimentti! Sopii nii vallanmainiosti omiinki kinttuihin. Eileen ensimmäistä kertaa levitin kinttuuhin hetkeen aikaan ja lopputuloksena oli se että tärisin peiton alla ku kylmäs sen verran jalkoja.. Mutta ei oo kipiät jalaat eikä myöskää tuskallisen kuuma nukkua :)
 Nyt onkin sitte hyvä jatkaa pikkunen työputki loppuun! 2/5...

Voitolla yöhön

Noniin täälä sitä taas kirjotellaan elohiiri silmäs ja odotellen yövuoron alkamista! Päikkäreitä yritin nukkua mutta eihän siitä mitään tullu, liekö sitte tämän pirun elohiiren syytä!

Viime viikot on siis kulunu töissä, höyhensaarilla ja on sitä keritty kavereidenkin kanssa aikaa viettää. Onneksi. Maanantaina tuli täyteen 19-vuotta, sitä juhlistettiin shoppailemalla vaasassa, keskisellä ja illalla terassilla! Ei ihan menny niinku olis toivonu mutta oli mulla silti ihan kivaa.. :)

Lääkärissäkin tosiaan käytiin ja ennen 30.9 olis tiedossa leikkaus, sen tarkempaa päivänmäärää en vielä tiedä. Kuudessa vuodessa luun luutumisen suhteen ei oo siis tapahtunu mitään. Siitä oliski tiedos sitte lähes 4 kuukauden sairasloma. Vituttaa, pelottaa, ärsyttää, harmittaa, kiukuttaa.. Täytyy sanoa että mun kärsivällisyys on nyt niin äärirajoilleen venytetty tämän asian suhteen ku olla ja voi!

Pääsykokeissakin tuli käytyä, tällä kertaa ei ainakaan opiskelemaan päästy mutta toisaalta siinä on se positiivinenkin puoli. Sairasloman jälkeen takaisin töihin ja oma kämppä etsintään, pitkä aikainen haave on viimeinkin lähempänä! Minä ja hauvelit ihan ikiomassa kodissa <3

Onneksi on myös tiedossa viikon "loma" vauhtiajojen aikaan! Liput vielä hommaamatta mutta hankinta listalla nekin on!

Niin, siinäpä ehkä ne tärkeimmät.. Tää lähtee tämän silmänsä kans kohti työpaikkaa, josko vaikka sattuis löytämään ajoos perille!